Mistä huomaa paikan muuttuneen kodiksi? Siitä kun viimesinä öinä keikkuvilla patjoilla maatessa pattereiden nipsuvat äänet tai junan torvensoitot ei enää häiritse, tutut lenkkeilijät tulee vastaan, aamuapalan voi nauttia omassa lempparipaikassa tai naapureille voi mennä kylään. Ei kuitenkaa alakerrassa oleville naapureille, joiden sietokyvyn rajat on 7 ja ½ kuukauden aikana ylitetty kahdesti: Suomen voittaessa kultaa ja ystävien tullessa läksijäisiin. Sillon naapurin herra tuli kumealla äänellä huutamaan varotuksia, mutta unohti mainita ettei heidänkään kämppä paperiseinineen iltaisin aina ole se hiljaisuuden tyyssija kun rouva kirkuu riidanhaluisena ilmoille kaikki epäkohdat elämästään. Huutojen jälkeen ollaanki otettu aseeks maailman ystävällisimmät naapurit-taktiikan ja toivotaan koko kolmesta sydämestä, että tammikuussa kolmoskämpän vallottaa villi college-poppoo joka ei tunne sanaa hiljasuus tai nukkumaanmenoaika.
Elämän ongelmana alkaa olemaan ajan puute kun asioita on taasen priorisoitu löysällä ranteella. Laukkuun löyty lisää painoa, mutta tenttiin tarvittavat tiedot on vielä 2000 sivun joukossa ja matkalaukku on tyhjänä. Tästä ei kuitenkaa oteta ressiä vaan päivitetään blogia ja mietitään, jospa jo huomenna saisi imurin laulamaan ja kamat kasaan. Toisaalta, eikö just viimesinä hetkinä saa aikaan kaikista eniten kun joutuu tekemään kaikki high speedillä ja mielettömän motivaation ajamana?
Kävin eilen saksan professorin kutsumana kuuntelemassa vanhassa kynttilöiden valasemassa kirkossa kauneinta laulua pitkään aikaan. Kuuntelijat istu hiirenhiljaa paikoillaan ja katseli nuoria kaapuihin pukeutuneita opiskelijoita, jotka joka sunnuntai muutaman kuukauden ajan tulee esiintymään siihen kirkkoon. Viimenen sunnuntai-ilta Rochesterissa sai siis loistavan lopun! Ens sunnuntaina samaan aikaan istutaan jo Atlantin yllä, heitellään hyvästejä tälle paikalle ja näille ihmisille. Suomi, täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti