Budapestin elämää kuvina

                                                                      Äänestyspäivä

 Ensimmäinen sightseeing tour!

 Bp:n Palatsi

 Marketti ja parhaiten hedelmien etsiminen

Apartment, sweet apartment!

Rakastan (ajoittain) vaihtarielämää! Aurinko on vihdoin saavuttanut Budapestin, sulattanu tiet ja myös Lonyay utcan kakkoskerroksen kaksikon jäätyneet jäsenet. Toisinsanoen lämpö hellii, mutta pääasiassa vain siis kaduilla. Koska alettiin nähdä painajaisia kaasulaskuista ja saatiin pienimuotoisia paniikkituntemuksia tulevasta kaasulaskusta, vedettiin kaasuhanat kiinni. Nyt ollaan saatu kuulla kaasun pöhinää ainoastaan suihkun yhteydessä ja muutoin meijät voi bongata kämpän tuoleilta peittoihin kääriytyneinä. Lämpimiä reissuja odotellessa! 

Meidän ensimmäinen harjottelu eli psykiatrinen osasto on nyt takanapäin. Ensimmäiset kauhun hetket koettiin jo ovista sisään astuessa kun vastassa oli pelkkää valkosta tiiltä ja porraskuilu oli vedetty itsemurhaa yrittäviä varten täyteen verkkoja. Oon edelleen sitä mieltä, että ne jotka ei ollu jo valmiiks masentuneita tai hulluja muuttu sellasiks siellä ollessa.

Nyt ollaan Unkarin parhaimmassa sairaalassa harjottelussa ja ensimmäisen päivän voi tiivistää yhteen sanaan: hajut. Osaston käytävällä lemus sairaala eli sairaudet ja niiden hoitaminen eikä aamulla juotu yliannostus kofeiinia auttanu vaan tärisytti tätä harjottelijaa entistä enemmän. Pahanolon aallot löi yli tasasin väliajoin ja just kun luulin saaneeni yliotteen päästiin asiaan. Unkari ja etenkin unkarin sairaalat on tupakoitsijan paratiiseja. Mentiin koko kuuden hengen possujonossa osastonhoitajaa seuraten keskikäytävällä sijaitsevaan tupakkohuoneeseen ja mun olemattomat veren happimolekyylit muutti huutonsa jo karjunnaks. Kalvennu naama alko menettää pisamien lisäks myös luomet eikä jalat kantanu ellei ottanu tukevaa otetta käytävänkaiteesta ja samalla nojannu reippaasti seinää vasten. Loppupäivä haistiin stögikseltä ja päätös olla vetämättä syöpätikkaria vahvistu entisestään. 

Elämä Budapestissä on kuitenkin hajuista huolimatta erittäin mukavaa! Päivät täyttyy arjesta ja iloista, ihmisistä ja nauravista naamoista sekä itselle tärkeistä asioista. Liian usein tuntuu ettei aika riitä ja ajoittain on liian monta juttua menossa, mutta sehän kuuluu tähän vaiheeseen. Kotona Suomessa sitten rauhotutaan! Nyt on lähdettävä jatkamaan sosiaalista elämää,

            A

Uusi paikka, uudet tavat

Tiedättekö sen tunteen kun uuteen paikkaan päästessä yrittää vähä niinku soluttautua joukkoon ja epäonnistuu pahasti? Oltiin Jaanan kanssa perinteisellä vapaapäiväkävelyllä ja uuden huumassa en kiinnittäny huomioo mihinkää muuhun kun edessä, sivuilla ja takana oleviin näyteikkunoihin kun se tapahtu. Yhtäkkiä mun tasapaino lähti heittelee ja edessä kulkenu jalka lähti vetää vimmatulla nopeudella eteenpäin: koiran paskaa sileellä katukivella! Tapahtumapaikka oli aukio ja lopputuloksena molemmat kengät täynnä haisevaa sulamatonta jätettä. Hetken ajan kaiku vastas karjuntaan ja alko raivoisa veden etsintä kuivien katujen päältä. Sitä löyty jään muodossa ja lattea sai mennä nauttimaan ilman hajuhaittoja.

Soluttautumisessa on kuitenki paljon haittoja. Loppujen lopuks pipo vinossa kulkeva ja metrokarttaa kädessä puristava punaposkinen tyttö ei varmaan paljoa tarvii saadakseen turisti-leiman otsaan. Vielä kun kuvaan lisää toisinaan pöyristyksestä auki valahtaneen suun ja "sorry, I don't speak Hungarian"-lausahdukset peli on jo niin pelattu. Toisinaan herään tilanteissa, joissa toivoisin syntyneeni suomalais-unkarilaiseen perheeseen. Ymmärtäisin vihasen taksikuskin huutamat solvaukset trikookinttusen perään tai lukujännityksestä punehtuneiden kasvojen aiheuttamaa sekaannusta junavaunussa, jonka tuloksena lämpö vedettiin nollaan ja loppumatka istuttiin takki päällä. Toisinsanoen välillä sapettaa kun oma puna vaan syvenee poskilla paikallisten hyväntahtosesti naureskellessa eikä itellä oo käryäkään mistä puhutaan. Sillon oon tyydyttävä hymyilemään niin, että takahampaatkin näkyy ja jatkettava matkaa vaikkei edelleenkään ymmärrä.

Viikonlopuks väännettiin kämpän lämmöt nollaan ja lähdettiin Jaanan kanssa eri poluille. Pääsyin Szegediin Veeran vieraaks siskonpedille ja kuuntelemaan uusimmat jutut ja keksimään lisää. Rentouduttiin kylpylässä ja nautiskeltiin suomalaisesta saunasta kylmyyden keskellä. Täällä talven ongelmaks on muodostunu se ettei tätä kylmyyttä yksinkertasesti pysty toleroimaan. Koska omassa kämpässä jo vessassa käynti tuntuu eloonjäämisteistelulta omien mukavuusalueiden paukkuessa rikki lämpösen ihon ottaessa kosketusta muovireunoihin, oon tullu siihen tulokseen ettei tää Unkarin talvi oo mun juttu. Jos jo sisällä joutuu palella niin miten käy ulkona? Tällä hetkellä nokan päästä valuu touhutippa ja kroppa alkaa olemaan jo ikijäässä junassa hikoilusta huolimatta, lähen vääntämään kaasut nyt maksimiin ja makaamaan siihen huudeille hakemaan lämpöä, viszontlátásra!

Budapest !

Istuin junassa ja luin mamman ostamaa opaskirjaa. Lopussa annettiin ohjeita Budapestiin matkaajille: pidä rahoista huoli, älä kulje yksin tyttönä pimeällä ja varmista taksin luotettavuus ennen kyytiin hyppäämistä. Tapahtui Budapestin kentällä: Akka oli edessä hakkaavan repun ja takana roikkuvan rinkan litistämänä, yritti hengittää ja samalla puskee pyörälaatikkoa eteenpäin lattiaa pitkin. Samalla pää kääntyili 360 astetta ja katse etti halvinta matkustustapaa kahdelle vielä hengittävälle matkalaiselle ja yhdelle elottomalle Riklu-poikakaveripyörälle. Bisnesvainuinen unkarilaismies bongas tyttöjen ahdistuneisuuden tai vaan punottavat kasvot ja läähättävän kielen manailusanojen joukosta ja ryhty hieromaan kauppoja. Kohta istuttiin Jaanan kanssa isossa pakussa pahvilaatikon melkein hyväillessä takana istuvan Akan poskea ja katse etsi kuumeisesti jotain taxi-stickerin tapasta siitä ikkunasta. Ei löytyny. Tyttöjen tapaan hihitytti muttei toinen meistä voinu siltikään olla alkamatta maalailee pahimpia kuvia seinille, entä jos se vie meidät jonnekin jeeraan ja joudutaan ryöstetyks? Ei jouduttu onneks, koska siinä paniikissa tuskin olis Akan taidot riittäny pumppaamaan ilmaa pyörän kumeihin riittävällä nopeudella saatika vuoden pyöräilystä tauottaneet jalat jaksanu sitkuttaa ympyrää tarpeeks kiihkeetä tahtia.

Kun rinkat oli lentäny lattialle tyttöjen mukana ja huojuvat jalat saatu taas allemme, otettiin suunnaks marketti ruoan toivossa. Kumilätkien läiskähtäessä kiinni selän takana edessä odotti sojottavia possun sorkkia ja lievä pakokauhu nous kurkkuun. Jatkettiin rohkeesti matkaa hedelmäosastolle ja valittiin parhaat päältä. Jokaisesta englantia puhuvasta myyjästä jakso olla kiitollinen ja puurohiutaleetkin löysi kärrystä paikkansa kolmen ihmisen avustuksen voimin.

Nyt istutaan Pestin kämpällä kaasukamiinan yrittäessä puskee lämpöö kylmiin sormiin ja varpaisiin. Rinkat on purettu, teemuki höyryää ja makkarissa untuvatäkit odottaa nukkujaansa. Feels good to be in Budapest!

I'm leaving on a jetplane...

Tein tanaan loydon Manhattanin kadulta: irtokarkkeja!! Nyt paalla on karkkikooma eli turpea vatsa ja kurkussa epamielyttava tunne ylosnousevasta sokerimassasta. Taa on vissiin asia, jonka opettelemiseen mulla menee loppuika. Sama toistuu mita luultavammin maanantaina eli kotiintulon aikaan, kyllahan taa kooma kahessa paivassa ehtiikin hyvin laskeutua.

Tanaan on sitten viimenen ilta ja huipentuma tan vaihdon aikana. Paiva kulutettiin peeaana katuja pitkin, ikkunoita kuolaten ja vikat pennoset latteen laittaen. Kaytiin kiertaa couchsurferi Chrisin kanssa viimesia must see-paikkoja nenat valuen kunnes tuuli rupes tuntumaan niin jaatavalta, etta paettiin sisatiloihin. Seuraavaks olis luvassa syominki isolla porukalla kun kamppis-Jaana perheenjasenineen liittyy seuraan.

Laukut alkaa olemaan vaadituissa kiloissa, kasimatkatavarat totuttuun tapaan pulleina ja olkapaan repivissa painoissa eli kyllahan taalta aletaan olemaan nyt oikeesti lahdossa. Hypataan huomenna keltaseen tilataksiin porukalla ja hurautetaan kentalle. Siihen loppunee tama 7 ja puolen kuukauden NY vaihto, reilun vuoden paasta toiveena tulla noutamaan todistus ja tekemaan reissu tuttuihin maisemiin. Kyyti on luvassa Helsinki-Vantaalta, muutenhan sinne jaatais viettamaan joulutkin koska saastaminen ei koskaan oo ollu tan Akan hyveita. Nahdaanpa siis ylihuomenna ja niita, joita ei ehdi nahda niin rauhallista joulua!

Rochesterin viimeiset yöt

Mistä huomaa paikan muuttuneen kodiksi? Siitä kun viimesinä öinä keikkuvilla patjoilla maatessa pattereiden nipsuvat äänet tai junan torvensoitot ei enää häiritse, tutut lenkkeilijät tulee vastaan, aamuapalan voi nauttia omassa lempparipaikassa tai naapureille voi mennä kylään. Ei kuitenkaa alakerrassa oleville naapureille, joiden sietokyvyn rajat on 7 ja ½ kuukauden aikana ylitetty kahdesti: Suomen voittaessa kultaa ja ystävien tullessa läksijäisiin. Sillon naapurin herra tuli kumealla äänellä huutamaan varotuksia, mutta unohti mainita ettei heidänkään kämppä paperiseinineen iltaisin aina ole se hiljaisuuden tyyssija kun rouva kirkuu riidanhaluisena ilmoille kaikki epäkohdat elämästään. Huutojen jälkeen ollaanki otettu aseeks maailman ystävällisimmät naapurit-taktiikan ja toivotaan koko kolmesta sydämestä, että tammikuussa kolmoskämpän vallottaa villi college-poppoo joka ei tunne sanaa hiljasuus tai nukkumaanmenoaika.

Elämän ongelmana alkaa olemaan ajan puute kun asioita on taasen priorisoitu löysällä ranteella. Laukkuun löyty lisää painoa, mutta tenttiin tarvittavat tiedot on vielä 2000 sivun joukossa ja matkalaukku on tyhjänä. Tästä ei kuitenkaa oteta ressiä vaan päivitetään blogia ja mietitään, jospa jo huomenna saisi imurin laulamaan ja kamat kasaan. Toisaalta, eikö just viimesinä hetkinä saa aikaan kaikista eniten kun joutuu tekemään kaikki high speedillä ja mielettömän motivaation ajamana?

Kävin eilen saksan professorin kutsumana kuuntelemassa vanhassa kynttilöiden valasemassa kirkossa kauneinta laulua pitkään aikaan. Kuuntelijat istu hiirenhiljaa paikoillaan ja katseli nuoria kaapuihin pukeutuneita opiskelijoita, jotka joka sunnuntai muutaman kuukauden ajan tulee esiintymään siihen kirkkoon. Viimenen sunnuntai-ilta Rochesterissa sai siis loistavan lopun! Ens sunnuntaina samaan aikaan istutaan jo Atlantin yllä, heitellään hyvästejä tälle paikalle ja näille ihmisille. Suomi, täältä tullaan!

Final Countdown !

Ensimmäinen ja viimenen ruskea laatikko otti etumatkaa Suomeen muutamalla viikolla, vaatteiden omistaja seuraa pian perässä! Laskua pidetään joulukalentereilla, jotka sai seremoniallisen korkkauksen 25.11. Jo heti seuraavana aamuna kahvinkeittimelle raahautuessa kalentereiden luolta kuulu epätoivoista huutoa: jännityksestä tärisseet kädet pudotti kalliin ruskean papusen sohvan taakse pölyn sekaan! Mutta mitäpä ei tyttö suklaan vuoksi tekisi? Sohva sai yllättävät voimat allensa ja papunen pääsi sulamaan kämppiksen suuhun.

Kalentereiden lisäks on myös muita asioita, joista voi seurata tän kämpän valmiutta lähteä kotiin. Kuivamuonakaappi on alkanu tyhjentymään, jääkaappi ei enää pursua ja ensimmäinen matkalaukku on täyttyny puolilleen. Seiniä on riisuttu puoliks julisteista ja uutta tavaraa tulee kämppään tasasta tahtia. Siis vaatteita. Kenkiä. Kaulahuiveja. Hansikkaita. Kaikkea sitä, minkä voi täältä saada halvemmalla. Kaikista suurin kotiinvalmiuden määrittäjä on kuitenkin Nordean VisaElectron ja pian miinusta näyttävä saldo. Siinä vaiheessa ollaan toivottavasti jo Helsinki-Vantaan lentokentällä hyppäämässä maman ja papan auton kyytiin koska for real, junalippuun ei oo pennosta. Se pennonen ollaan saletista tuhlattu New York Cityn kahviloihin tai viimeseen pariin uusia kenkiä. Kaikki on kuitenki ollu tän kulutuksen arvosta, kuka nyt apurahoja alkais säästelemään?!

Seuraava reissu on alkanu näyttämään vihreintä valoa. Unkariin on lähtö 25.1.2012 ja kämppä lähellä koulua on hallussa. Kevät vietetään lämpimämmässä maassa kukkien keskellä ja vieraat otetaan mieluusti vastaan!

Oon kämppisten iloksi alottanu myös jouluradio.fi:n kuuntelun, glögin keittelyn ja eilen leivottiin ensimmäiset joulutorttuset amerikkalaisella luumuhillolla, jossa luumua oli 2% ja sokeria loput. Ajatuksen voimalla se maistu samalta ja torttuja uppos saletista yli sallitun rajan. Huomenna vietetään vaihtareiden ja muiden kesken multicultural x-mas dinneriä vierailemalla kolmessa eri kerhotalossa. Amerikkalaiseen tapaan koko toiminta pyörii ruoan ympärillä ja koska liian ostelun takia osa tästä kämpästä on makaroonidieetillä tälläset tapahtumat otetaan vastaan täyden mahan toivossa.

Tänään avasin myös viimeisen tyttöjen kirjottaman kirjeen. Kiitos te ihanat, aika on menny nopeesti! Niin nopeesti ettei täältä oo kaikki edes saanu vastausta. Mutta voitte olla varmoja ettei vastausta jää puuttumaan kun saavun oman maan kamaralle. Soittoa tulee! Nyt lähden kuitenki nauttimaan raikkaasta aurinkoisesta syysilmasta, vielä kun se on mahdollista.

Jätettä ja tapaamisia

Ollaan alettu revitellä. Viime perjantaina polkastiin kotiin mittari vähintään kympissä ja alle minuutissa kämppä oli hiljentyny. Oli taas se viikon paras hetki: päiväunien aika. Vakiintuneisiin kuvioihin kuuluu, että ensimmäinen herääjä raahautuu keittiöön, laittaa lurputtavan kahvinkeittimen tappiin asti täyteen ja tömistelee suljetun oven taakse kähisemään ettei pidä nukkua liian pitkään. Viime perjantai oli erilainen. Kuvio oli selvä, mutta nyt kämppikset ponkas ylös yhtä aikaa koska edessä oli jotain jännittävää. Oli garbage plate ilta. Kellon näyttäessä tarpeeks ja mahan pitäessä yllä elämää vedettiin pipot silmille ja kakspyöräset alle. Hetki ja astuttiin amerikkalaisen snägärin sisälle. Haju poltti kurkussa asti ja silmiä kirveli, mutta edessä oli suuria päätöksiä. Millä side:lla ja mitä päälle. Kun ateriat oli saatu pahvirasioihin alko paluumatka, jonka ainoana pelkona oli kämppiksen rynäseminen ja arvokkaan rasvalastin sinkoutuminen kanaaliin. Selvittiin perille. Istuttiin alas ja vedettiin Rochesterin kuuluisat jäteastiat. Seuraavan tunnin aikana yritettiin ettiä sopivaa asentoa ja mietittiin suolitukoksen vaarallisuutta. Lauantaina Jaana luki, että NY on listannu garbage plate:n osavaltion rasvasimmaks ateriaks. No wonder why people get fat.

Ensimmäinen muuttolaatikko on pakattu. Kesävaatteet ja ballerinat aseteltiin siisteihin pinoihin ja teipattiin turvallisesti kiinni. Nyt se odottaa ystävällistä ystävää, joka heittäisi sen postiin ja Suomeen. Vaatekaappi näyttää tyhjältä ja ajatukset alkaa siirtymään meren taakse. Vielä on jäljellä 5 viikkoa Amerikan aikaa. Tentteihin lukiessa oon enemmän kun valmis tarttumaan XXL-laukkuun ja hyppäämään koneeseen, mutta vapaahetkinä mieli jarruttaa. 10 tunnin päästä mikään muu kun laskeutuva kone ei jarruta. Reissukassi nakataan olalle ja suunnaks otetaan NYC, jossa mama ja sisko odottaa. Hyvä aika sitten ne vastaanotti mailissa toivomuslistan, aamupalaks vedän saletista irtsareita ja haukkaan suklaata. No wonder why Akka gets fat.

Lähden nauttimaan kahden viikon lomasta ja lyhyistä yöunista, jatkoa seuraa..