Laiskuutta(ko)?

Mun elämään on alkanu astua Amerikan tapoja. Toisinaan puhun liikaa ja liian äännekkäästi eikä lautaselle jätetä ruokaa. Roskat dumpataan ilman huonoa omatuntoa samaan roskikseen ja välipalaksi menee jo epäilyttävän paljon rapinaa aiheuttava pussi, jonka syömisessä on ylitetty ennätykset. Tänään runouden tunnilla istuessa ja luokkakaverin tekemiä keksejä sihdatessa suuhun aloin miettiä tuolin reunuksia vasten puristuvaa massaa, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanu muun nautinnon tiellä. Elämääni astui rajoitus, jonka ansiosta saan kantaa kuolaliinaa mukana ja fiilistely kantautuu varmasti teille asti. Herkkupäivä. Kerran viikossa. Tiedän, tuun tärisemään tän kylmän kalkkunan kanssa kun mun verestä on haihtunu Chocolate Chip-cookien päihdyttävä sokeri. Nyt alkaa taas vierotus: hei, olen Annaleena ja sokeriaddikti.

Saatiin synttäripäivän kunniaks neljä tsipaletta pyöriä ja ensimmäinen koulumatka taittu tukka hulmuten! Perille päästyä trooppinen ilmasto kuitenki oli vetäny polkijat jo soijan puolella ja tukkakin oli päänahassa kiinni. Tänne on tullu kesä vihdoin villapaitakelien jälkeen ja toivomuksena olis saada nauttia helmoista hetken aikaan.

Oon alkanu arvostamaan amerikkalaisten itsetuntoa lenkkipoluilla. Omia sortseja nykiessä häveliäisyyssyistä alaspäin vastaan juoksee mammoja mikrosortsit jalassa, mielettömän massan seurattessa kiltisti perässä. Respect! Päätin ottaa mallia ja pistän omilla kalkkunakintuilla menemään samalla toivoen vastaantulijoiden sokaistuvan enemmän auringonpaisteesta kun mun kuolemaa huutavista sääristä.

Oltiin tänään toista päivää harjottelussa ja pääsin näkemään keisarinleikkauksen. Heikotuksen hyydyttäessä jalkoja ja viedessä viimesetki värit mun naamalta rupesin harkitsemaan alanvaihtoa. Sitten päätin koota tahdonvoimalla itteeni kasaan ja ajatella kivempia asioita kun leikkauspöydälle makaava äitiä, jonka mahaa viillettiin kerros kerrokselta auki. Olihan se vauva ihan söpö.

Oon päässy tilaan, jossa mikään ei jaksa enää yllättää yhtä karjasua enempää. Tänään tiedotettiin, ettei normaalia vapaata viikonloppua ole tiedossa vaan se vietetään koulussa ja harjotelussa normaalisti klo 6.30 alkean. Tästä johtuen aikaa loppukokeen lukemiseen ei oo ja sinne lähdetään elämän parasta lottoriviä toivoen. Alan olla valmis 1½ viikon päästä tapahtuvaan NYC-Minnesota reissuun, jossa ei tunneta sanoja aikataulu tai pänttäys.

Täällä oli sunnuntaina mieletön ukkosmyrsky. Seurattiin ikkunoista välähtelyä ja katuja huuhtelevia vesimassoja. Autosta asuntoon matka ehti kastella märäks enkä ois voinu olla enemmän fiiliksissä! Koko huone valastu välähdyksen johdosta ja seuraava yö vietetiin kavereiden pienessä mökissä keskellä metsää. Alkuyön sai kuunnella maailman isoäänisten sammakoiden paritteluammuntaa ja aamulla heräs lintujen räkätykseen, joka vei omat ampumishalut jo aivan uudelle tasolle. Ostan pyssyn.

Nykyää meijän kämpässä voi jo kaatua pimeinä tunteina huonekaluihin. Nykyään mun huonettakin koristaa patjan lisäks sohva ja hyllykkö sekä räpsyvä lamppu. Ensimmäiset yöt sai totutella näiden esineiden läsnäoloon kun oli oppinu rakastamaan tyhjää tilaa.

Ennen huonekalujen saapumista nautin lounasta omassa huoneessani tavalliseen tapaan patjaani nojaten kun sattui ensimmäinen onnettomuus Amerikan mantereella. Innostunut löytö netistä kaatoi jalkojen ulotuvilla olleen maitolasin ja kokolattiamatto imas sen sisuksiin kun maukaimman herkun. Siitä lähtien nenäkarvoja on kutitellu mellevä tuoksu, joka on vertaansa vailla. Uutta kaatoa odottelessa.

Koska unirytmi on ennen klo 22.00 nukkumaanmenijällä mennyt täysin sekaisin, täytyy tilannetta yrittää korjata ja alkaa laahustaa kahden askeleen päähän sijaitsevalle patjalle. Ja samalla pitää toivoa, ettei se matka loppuvuodesta taitu jo autolla...